Tyroksenpurppura

Tyyrianpurppura

[englanti Tyrian purple, hyacinthine, imperial purple, imperial dye, royal purple · saksa Tyrischer Purpur · italia porpora di tiro · latina color Tyrius, blatta, dibapha Tyria, Tyrus blattam fert · kreikka βλάττα · Theodosius Suuren (379–395 jKr.) laki Murex sacer adorantus · vanhoja käännöksiä tyrolinpunainen]

Foinikialaisten kotiloista valmistama tyroksenpurppura oli hitaan ja kalliin valmistusprosessin tulos. Siitä muodostui vanhan ajan luksustuote, joka maksoi vähintään painonsa verran kultaa. Huippunsa purppuran palvonta saavutti antiikin aikana - ja loppui pian sen jälkeen, kun kotilot oli ryöstökalastettu rannikolta ja värin saaminen tyrehtyi.

Yleisimmät luonnosta saatavat purppuraiset sävyt ovat antosyaaneja tai muita herkästi pH:n muutoksen myötä väriään vaihtavia ja huonokestoisia väriaineita, mutta tyroksenpurppuraa pidettiin hyvin kestävänä ja voimakkaana värinä: huippuaikansa muihin luonnonväreihin verrattuna laadultaan poikkeuksellisena. The Natural Organic Colouring Matters -kirjassa (1918) mainitaan, että väriaine oli huomattavan vakaata, eikä reagoinut mm. saippuaan, alkaleihin, happoihin.

Tyroksenpurppuran määritelmä on ajoittain epäselvä: sekä se, koskeeko nimitys tiettyä sävyä vai kokonaista purppuroiden kirjoa, että se, mitä kotiloita värin valmistamiseen käytettiin. Joskus antiikin purppuravärjäystä käsittelevät artikkelit pitävät tyroksenpurppuraa (Tyrian purple) synonyymina mille tahansa Välimeren seudulla kotiloista valmistetulle purppuralle, mutta on myös paljon vanhoja tekstejä sekä uusia tutkimuksia, joissa tyroksenpurppuran käsite on kapeampi. Plinius kertoo, että tyroksenpurppura on Purpura-kotilon, eli Bolinus brandaris -kotilon (punertavaa) väriä. The Natural Organic Colouring Matters -kirja (1918) nimeää antiikin purppurat: bysantinpurppuran (Byzantium purple) ja sitä punertavamman tyroksenpurppuran (bysantinpurppura ei ole yhtä tunnettu termi kuin tyroksenpurppura). Tyroksenpurppura oli punaviolettia tai purppurahtavaa punaista ja valmistettiin Bolinus brandaris -kotiloista; bysantinpurppura oli puolestaan sinertävänviolettia tai peräti sinistä ja valmistettiin Hexaplex trunculus-kotiloista.

Myöskään tyroksenpurppuran sävy ei ole varma - eikä se, koskeeko nimitys yhtä vai useampia sävyjä. Punaista kotiloväriä kuvattiin hyvin tummaksi punaiseksi. Esimerkiksi Plinius käytti siitä teoksessaan Naturalis historia sanoja purpura, quae blatta, vel hyacinthina dicitur - hänen mukaansa purppura näytti sävyltään kuivaneelta vereltä, mustalta, mutta hohtavalta. Punaisesta purppurasta käytettiin nimitystä blatta (kreikaksi βλάττα) tai Tyre - sen valmistuspaikan mukaan.

Vuonna 301 Diocletianuksen määräyksessä tuotteiden maksimihintojen rajoittamiseksi (Edictum De Pretiis Rerum Venalium) mainitaan kolme korkealaatuista ja kaikkein kalleinta purppuralaatua: βλάττα (blatta; kahteen kertaa värjätty tyroksenpurppura), μεταξάβλαττα (metaxablatta; purppuravärjätty silkki), ja ὑποβλάττα (hypoblatta; kirkkaan tai vaalean punainen purppurasekoitus). Muissa yhteyksissä βλάττα saattaa purppuravärin sijaan tarkoittaa purppuralla värjättyä raakavillaa. Ennen myöhäisantiikkia βλάττα oli erityisesti hyönteisistä käytetty termi, mikä voi tehdä vanhojen tekstien tulkinnasta epäselvää.

Historiallisen purppuran keksimisestä on liikkunut monta kuvitteellista tarinaa. Erään legendan mukaan purppuravärin keksi Troijan kaunis Helena, kun hän vankeudessa ollessaan kuljeskeli rantaa pitkin ja huomasi koiransa suun värjäytyneen kotilon pureskelusta purppuraiseksi. Toisen tarinan mukaan koira oli tavallinen lammaskoira, jonka isäntä, lammaspaimen, säikähti koiransa veristä kuonoa - mutta onneksi kuonon tumma puna olikin vain väriä, joka irtosi liinaan ja samalla värjäri sen purppuraiseksi. Julius Polluxin romaanin "Onomasticon" mukaan Herakles värjäsi ensimmäisen violetin vaatteen rakkauslahjaksi nymfi Tyrosille. Myös Palefastuksen mukaan (De Incred) Herakles keksi purppuran Tyroksessa ja antoi Foinikian kuninkaalle lahjaksi purppuraisen kankaan, jolloin tämä päätti, että Foinikiaan hallitsijat tulisivat aina pukeutumaan purppuraan kuninkaallisena symbolina.

Tyroksenpurppuran valmistustaito liitetään nimenomaan foinikialaisiin, mutta he eivät keksineet sitä. Purppuranvalmistus tunnettiin jo Kreetan minoalaisessa kulttuurissa jo vuosisatojen ajan, ennen kuin foinikialaiset tekivät purppurasta merkittävän kauppatavaran - ja suurimman kauppatuotteensa.

Purppurakotiloiden jäänteitä on löytynyt useista osista Kreetan saarelta, mm. Palaíkastrosta, Pyrgosista, Mýrtosista ja Knossokselta. Kotiloita käytettiin myös ravinnoksi, mutta on esitetty, että purppuraa valmistettiin ainakin Knossoksella. Termi "kuninkaallinen purppura" esiintyi ensimmäisen kerran 1200-luvulle eaa. ajoittuvasta mykeneläisen kulttuurin lineaari-B-kirjoituksella kirjoitetusta laatasta.

Pitkän aikaa Kreetan saarelta noin vuosiin 1900-1700 eaa ajoittuvia merkkejä purppuravärjäyksestä pidettiin varhaisimpina, mutta vuonna 2024 julkaistussa artikkelissa (Lydia Berger & al.) kerrotaan, että purppuravärjäyksen jäänteitä (pääasiassa Hexaplex trunculus-kotiloita) on löydetty kreikkalaiselta Aeginan saarelta ja ne on ajoitettu noin vuoteen 2300 eKr.

Foinikialaiset alkoivat valmistaa purppuraa noin 1500 eaa. Purppurakaupan kukoistusaika oli noin vuoden 1000 eaa. molemmin puolin ja sen valmistus saavutti lähes teollisen mittakaavan. Foinikialaiset saivat nimensä kreikkalaisilta, alunperin se johdettiin purppuraa tarkoittavasta sanasta. Foinikia sijaitsi nykyisen Israelin ja Libanonin alueella, mutta myös Palestiinan ja Syyrian alue liittyi purppuraan: maiden vanha nimitys on Kanaanin maa (Kaanaan maa), "purppuran maa". Purppuran tärkeimpiä valmistuspaikkoja olivat nykyään Libanonissa sijaitsevat Tyros (nykyään Ṣūr) - joka oli tärkeä kauppa- ja teollisuuskaupunki jo 900 eea, ja jolla oli johtoasema myös taiteessa ja tieteessä - sekä Sidon (nykyään Ṣaydā, yksi nyky-Libanonin suurimpia kaupunkeja), joissa purppuraa valmistettiin viimeistään vuonna 1000 eaa. Tyroksessa värjättiin Bolinus brandaris -kotiloista tummia punaisia, Sidonissa Hexaplex trunculus-kotiloista sinertävää purppuraa ja sinistä.

Foinikialaisilla oli myös muita purppuranvalmistuspaikkoja ympäri Välimerta, mutta Tyros ja Sidon olivat merkittävimmät, sillä ne olivat molemmat Silkkitien läntisiä "päätepysäkkejä": idästä tuotu silkki saatiin värjättyä siellä. Foinikialaisten kautta ars purpuraria - purppuranvalmistustaito - levisi myös Kreikan suuriin keskuksiin (Sybaris, Tarentum, Syrakusa) ja lopulta myös Roomaan.

Vanhassa testamentissa profeetta Hesekiel kertoi Elishahin saarten sinisistä ja purppuroista, johon ihmiset pukeutuivat. Hänen katsotaan viitanneen Egeanmeren saariin. Sieltä myös tyroslaisten uskotaan keränneen käyttämänsä kotilot (bolinus ja purpura), josta saatiin vaatteisiin tummansinistä ja kirkkaanpunaista.

Kuva P'til Tekhelet [The Association for the Promotion and Distribution of Tekhelet / Jerusalem, Israel] luvalla.

Purppuraa siis tuotettiin useita eri sävyjä. Kuten Reese kirjoittaa: "[Purppuran] väri vaihteli heikosta vaaleanpunaisesta tai ruusunvärisestä tummaan violettiin tai mustanpurppuraan; nykyinen käsityksemme purppuran väristä oli vain yksi väreistä". Vitruvius kirjoitti parikymmentä vuotta ennen ajanlaskun alkua, että kotilopurppura ei ole samansävyistä kaikissa paikoissa. Hänen mukaansa Pontuksessa ja Gaulissa kerätty on mustaa, koska ne seudut ovat lähimpänä pohjoista; kun taas luoteesta saadaan lyijynsinistä, lännestä ja idästä violettia ja etelästä punaista.

Purppuramuoti myös vaihteli. Meiers (2017) mainitsee, että vuosina 100-75 eaa. muodissa olivat violetit ja purppurat, 75-50 eaa. tarantonpurppura tai tarantonpunainen (Tarantine purple, rubra Tarentina), vuodesta 50 eaa. eteenpäin kahdesti värjätty tyroksenpurppura.

Väri vaati suunnattomat määrät meressä eläviä piikkikotiloita (Hexaplex trunculus [sininen dibromi-indigo-väri], Bolinus brandaris [syvänpunainen], Stramonita haemastoma, Nucella lapillus). Noin puoleentoista grammaan väriainetta tarvittiin 12000 kotiloa - jolla juuri ja juuri värjäsi roomalaisen toogan. Purppuravärit eroteltiin toisistaan sen mukaan, käytettiinkö niiden valmistukseen foinikialaisia vai Joonian ja Tyrrhenan merestä saatavia kotiloita.

Vuonna 1727 Arbuthnot kertoo kirjassaan Ancient Coins, Weights and Measures päätyneensä siihen lopputulokseen, että kallista purppuraa valmistettiin kahdesta eri kalasta, pelagium (kalastettiin syvältä) ja buceinunt. Foinikialaiset pitivät itse ilmeisesti enemmän purppuran punertavista sävyistä. Niitä saatiin useammista kotiloista, jotka kuitenkin käsitettiin kahdeksi lajiksi: buccinum-kotiloita löydettiin Välimeren ja Atlantin kallioilta (Atlantin kotiloista saatiin tummempaa väriä ja Foinikian rannikolta kirkkaanpunaisia sävyjä) ja Pelagia-kotiloita pyydystettiin meressä.

Kotiloväreillä kaksoisvärjäys (purpureae dibapha Tyria) tunnettiin, ja sillä saatiin aikaan ajan hienoimmat värit. Todennäköisimmin päällekkäin on värjätty sinisävyistä Hexaplex trunculus -kotilosta saatavaa väriä ja punaisempaa Bolinus brandaris -kotilosta saatavaa väriä, mutta ehkä sekoituksia oli muitakin. Yhden kertomuksen mukaan ensimmäisellä purppuravärillä värjättiin vaate vihreäksi, toisella purppuraksi. Toisen mukaan tekstiili värjättiin ensin kermeksellä ja Stramonita haemastoma-kotilolla, sitten Bolinus brandaris -kotilolla (sisältää enemmän punaista).

On myös teorioita siitä, että tyroksenpurppura olisi nimenomaan kahteen kertaan värjättyä purppuraa, kuten Plinius kirjassaan Naturalis historia kirjoittaa. Siinä hän mainitsee Nepos Corneliuksen (syntynyt noin vuonna 100 eaa.), joka kertoo: Me, inquit, iuvene violacea purpura vigebat, cuius libra denariis centum venibat [...] huic successit dibapha Tyria, quae in libras denariis mille non poterat emi. [...] dibapha tunc dicebatur quae bis tincta esset, veluti magnifico inpendio, qualiter nunc omnes paene commodiores purpurae tinguuntur. - (Google translaten avulla suomennettu): Kun olin nuori, kukoisti violetti purppura, joka maksoi sata denaria per pauna [...] Tätä seurasi tyrolainen kahdestivärjätty, jota ei voitu ostaa tuhannella denaarilla punnissa. [...] Sitten sitä kutsuttiin nimellä dibapha, joka värjättiin kahdesti, ikään kuin suurella kustannuksella, sillä tavalla, että nykyään värjätään melkein kaikki sopivimmat purppurat.

Itse värjääminen oli pitkä ja monimutkainen prosessi, koska väri ei tullut välittömästi esiin. Valmistustavasta on useita tarinoita. Pliniuksen ja Aristoteleen kertoman mukaan vielä elävät eläimet avattiin ja niistä poistettiin värirauhanen, jonka annettiin maata suolassa kolme päivää. Sitten massa puhdistettiin ja sakeutettiin keittämällä virtsassa kuudestoistaosaan alkuperäisestä määrästä. Värjättävä kangas liotettiin nesteessä ja värjätty kangas piti altistaa valolle kuivauksen aikana, jotta alkuperäinen vaaleankeltainen väri muuttuisi haluttuun sävyyn. Värjäys kiinnitettiin hunajalla.

Yksinkertaisemman kuvauksen mukaan purppura valmistettiin murskaamalla kotilot, jonka jälkeen ne keitettiin keittosuolan kanssa. Värjättävä kangas kastettiin aikaan saatuun kellertävään kyyppinesteeseen. Väri syntyi, kun kangas ripustettiin kuivumaan ja se reagoi ilman kanssa.

Rooman toisen kuninkaan Numa Pompeliuksen suosimat "collegium tinctoriumit" eriytyivät itsenäisiksi ammattikunniksi tuottamansa värin mukaan. Värjäystaito oli rinnastettavissa lääketieteeseen, silti värjärin ammatti edelleen pysyi "likaisena". Osaksi värjärin ammatti miellettiin likaiseksi varmasti siksi, että värjäysprosessi haisi voimakkaasti. Muukalaiset eivät mielellään vierailleet Tyroksessa siellä vallitsevan vahvan valkosipulimaisen löyhkän vuoksi. Foinikialaisille itselleen purppura oli kuitenkin tärkein vientituote - niin tärkeä, että purppurakotilon kuva koristi foinikialaisia kolikkoja 600 vuoden ajan.

Kreikkalaisille ja roomalaisille purppura merkitsi korkeinta mahdollisinta arvoa ja se oli rikkauden tunnus. Purppura oli color principalis - kaikkein tärkein väri.

Tyroksesta n. 200 eaa peräisin olevassa kolikossa kuvataan, kuinka koira löytää rannalta kotilon. Kuva P'til Tekhelet [The Association for the Promotion and Distribution of Tekhelet / Jerusalem, Israel] luvalla.

Roomassa purppurasta tuli statusväri, kirjaimellisesti. Ennen roomalaisia jo etruskien virkamiehet käyttivät kaapuja, joissa oli violetti raita, ja roomalaiset jatkoivat tätä perinnettä: heidän senaattoreillaan senaattoreilla oli tunikat purppuraisilla raidoilla (vestae clavata). Purppurareunaisesta toogasta (toga praetexta) tuli Roomassa ylimpien säätyjen etuoikeus, johon saivat pukeutua vapaa-syntyiset lapset - mikäli siihen oli varaa. Sitä käyttivät myös jotkut virkamiehet. Kaikkein ylimmät virkamiehet pukeutuivat kullalla kirjailtuun purppurapukuun (toga picta jo tasavallan aikana. Keisariajalla virkamiehet pukeutuivat juhlia varten täyspurppuraan (paludamentum) kuten keisarikin. Purppuraan pukeudeuttiin myös voitonkulkueissa. Purppuran käyttöoikeuksia kavennettiin kotilojen hinnan noustessa: siitä tuli Roomassa color officialis, virallinen väri, jonka hienoimpiin sävyihin vain keisarilla oli yksinoikeus.

Keisari antoi lakeja ja määräyksiä, jotka hallitsivat kauppaa ja purppuran tekemiseen vaadittavia materiaaleja. Kolmannella vuosisadalla Aleksanteri Severuksen hallintokaudella purppuran valmistus asetettiin valtion hallintaan. Valtakunnan officinae purpurarinae - purppuranvalmistuspajat - siirrettiin yhden ainoan kaupallisen keskuksen ja pääkaupungin määräysvallan alaiseksi.

Roomalaisten purppura valmistettiin pääosin Välimeren rannikolla nykyisin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Toulonissa ja Apuliassa Etelä-Italiassa sijaitsevassa Tarantossa.

Kun väri oli suunnattoman kallista, sen näyttäminen isossa mitassa oli todellinen rikkauden merkki! Kun Aleksanteri Suuri valloitti Susan kaupungin vuonna 331 eaa., hän takavarikoi itselleen suunnattomat varastot arvokkaita purppurakankaita. Kleopatran laivalla oli violetit purjeet, jotta hänen tulonsa ei todellakaan jäänyt huomaamatta. Mutta mitä pidemmälle ajanlaskun alusta päästiin, sen kalliimmaksi purppura tuli - koska kotilot alkoivat pikkuhiljaa huveta ja samalla purppura kävi yhä kalliimmaksi. Esimerkkinä: purppuravaatteen hinta saattoi olla jopa 100 denaaria naulaa (noin 455 gr) kohden; kahdesti värjätyn tyroksenpurppuran jopa yli 1000 denaaria paunaa kohden. Leginoonan sotilaan palkka oli 900 denaaria vuodessa, eli palkallaan hän olisi voinut aiemmin mainituilla hinnoilla ostaa noin yhdeksän naulaa eli hieman yli neljä kiloa purppuravärjättyä kangasta, kahdesti värjättyä noin 400 grammaa. Kerrotaan, että vuonna 273 keisari Aurelius kielsi vaimoaan ostamasta purppuralla värjätyn silkkivaatteen - se maksoi painonsa verran kultaa. Toisen ja ensimmäisen vuosisadan roomalaisista haudoista on löytynyt värimataralla ja indigolla värjättyjä tekstiilejä, jotka korvasivat aiemmin käytetyn purppuran. Kerrotaan, että 300-luvun lopulla Bysantin keisari Theodosius määräsi, ettei tiettyjä purppuran sävyjä saa käyttää kuin keisarillinen perhe kuolemantuskissaan. 400-luvulla purppurakotilon arvo nousi miltei mittaamattomaksi ja purppuravaatteiden hinta nousi käsittämättömän korkeaksi.

Värjäysainetta 3200 vuotta vanhassa pronssiaikaisessa ruukunsirpaleessa, löytynyt Tel Shikmonasta. Värin kemiallinen koostumus on sama kuin Hexaplex trunculus-kotilosta saatavan värin. Kuva P'til Tekhelet [The Association for the Promotion and Distribution of Tekhelet / Jerusalem, Israel] luvalla.

Vanhimmat purppuraiset tekstiilit ovat löytyneet nykyisen Syyrian alueelta, mm. Chagar Bazarin hautapaikalta (ajoittuu 1700-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua).

Löydetyt purppurakankaanpalat ovat vaihdelleet väriltään violetista syvänpunaiseen ja mm. koptilaiset purppuraseinävaatteet ovat mustia. Onko aika muuttanut värin vai onko väri saatu kenties aikaan ylivärjäämällä purppuraa ja esim. tummentamalla sitä raudan avulla? On myös arveltu, että silloinen purppura vastaisi tämän päivän hyvin syväsävyistä violettia tai tummanpunaista ja on myös arveltu, että tuon ajan purppura oli kirkas magenta.

Värien ristiriitana on pidetty myös Feeniksin (Phoenix) - Egyptin vanhan pyhän symbolin - värejä. Kreikan violettia tarkoittava sana on phoeno, joka myös viittaa purppuraa kaupanneisiin foinikialaisiin. Lintua pidettiin purppuraisena. Herodotos kuvaili linnun punaisena ja kullanvärisenä ja kotkannäköisenä. Toisaalta esim. Roomassa phoenicius merkitsi kirkkaanpunaista.

Kyse ei ainakaan ole toisensa poissulkevista ristiriidoista: antiikin purppura ei ollut vain violettia. Yleensä sanottiin, että purppuraa oli neljää pääsävyä: punainen (purpureus ruber), sininen (purpureus violaceus), tumma (purpureus ater) ja vaalea (purpureus lividus). Pliniuksen mukaan purppuran parhaimmat sävyt vaihtelivat punertavan- ja vaaleanpunaisenvioletista siniseen ja syvään violettiin. Plinius ja hänen aikalaisensa kuvaavat purppuraa värinä, joka vaikuttaa tummalta, mutta joka auringossa saa oudon kiillon.

Värien vaaleus/tummuus-skaala saattoi vaihdella hyvinkin laimennetusta vaaleasta erittäin syvään sävyyn käytettyjen kotiloiden määrästä riippuen.

Ainoat antiikinaikaiset purppurat, joita on säilynyt pieninä palasina meidän aikoihimme, ovat Itä-Rooman tummanvioletit ja verenpunaiset ("torakanväriset") purppurat, oletetaan, etteivät ne kuitenkaan vastaa aivan samaa väriä, kuin mitä purppura oli läntisen Rooman aikoina. Väriä ei pystytty pitkään aikaan tuottamaan: kotilot käytettiin alueelta liki loppuun - voidaan melkein sanoa, että väri kuoli alueelta sukupuuttoon.

[Lue lisää purppuraväreistä]

[Lue tekhelet-väristä]