Turkinpunainen

[englanti Turkey red, Adrianople red · ruotsi turkiskt rött, adrianopelrött]

Turkinpunainen on värimatarasta (Rubia tinctorum) (katso myös alitsariinipunainen) saatava kasviväri ja värilakka. Sisältää alitsariinia, peittana alumiinioksidia, lisäksi kalsium- ja tinsuoloja sekä öljyhappoyhdisteitä. Kestää valoa, pesuaineita ja mm. hikeä. Pigmenteistä puhuttaessa turkinpunaisella tarkoitetaan luonnon rautaoksidipunaa [PR102].

Historia

Tiedot turkinpunaisen alkuperästä ovat epäselviä. Joidenkin tietojen mukaan turkinpunaisen tekoprosessi tunnettiin mm. muinaisessa Intiassa, Persiassa ja Egyptissä, josta se levisi Lähi-Itään 900-luvulla. Toisten tietojen mukaan turkinpunainen levisi islaminuskoisesta Lähi-Idästä Intiaan. Todennäköisimmin prosessi kehitettiin idässä (luultavimmin Kiinassa) ja saapui Eurooppaan Turkin kautta. Lähi-idässä prosessi tunnettiin joka tapauksessa jo varhain.

Sanotaan, että turkinpunainen tuli Eurooppaan 1200-luvulla, mutta sen tekoprosessia ei kuitenkaan tunnettu viiteen sataan vuoteen. Keskiajalta 1700-luvun puoleenväliin kemistit olivat yrittäneet löytää pysyvän punaisen värjäysaineen ja lopulta ranskalaiset kemistit saivat Turkissa selville turkinpunaisen salaisuuden. Toisten lähteiden mukaan turkkilaiset maahanmuuttajat keksivät valmistustavan Ranskassa 1600- tai 1700-luvulla ja heidän ansiostaan Elsassin ja Provencen värimataraviljely alkoi jälleen kukoistaa. Ensimmäisenä Euroopassa turkinpunaista alkoi käyttää värjäystehdas Rouenin lähellä 1747.

Toisten lähteiden mukaan puolestaan eurooppalaiset yrittivät pitkään urkkia värin valmistustapaa. Lopulta Ranskalaiset toivat maahan kreikkalaisia värjäreitä, jotka keksivät värin variaation valmistustavan 1745 Marseillessa, josta värintekotaito levisi yhä laajemmalle. Vuoden 1789 Ranskan vallankumouksen aikaan Rouenin kreikkaiset värjärit sanottiin irti ja he veivät värjäystietoutta yhä kauemmaksi. Turkinpunaisen värjäystaito levisi Sveitsiin, Saksaan ja Itävaltaan. Britanniassa turkinpunaisen valmistus aloitettiin 1780-luvulla. Vuonna 1785 lontoolainen George Mackintosh tutustui rouenilaiseen värjäriin Pierre Jacques Papilloniin, jonka otti mukaansa Glasgowiin. Samana vuonna David Dale suostutteli ranskalaisen värjärin Papillonin opettamaan hänelle turkinpunaisen värjäyksen salat. Mackintosh ja Dale rakensivat suuren värjäystehtaan Clyde-joen rannalle. 1800-luvun alussa turkinpunaisen valmistus keskittyi Englannissa Dumbartonshireen.

Oli miten oli, 1800-luvulle saavuttaessa turkinpunaisesta oli tullut Euroopassa suurta bisnestä. 1800-luvun alussa värjäysprosessi saattoi kestää yli kolme viikkoa. Värin valmistus oli kallista ja monimutkaista. Kun värjättävä puuvilla oli puhdistettu kasvikuiduista, sitä uitettiin lannassa, jotta väri pureutuisi kiinni. Sitten puuvilla öljyttiin ja pestiin lipeällä ja sitten kuituija uitettiin haaleassa soodavedessä, jotta rasva poistuisi. Sumakilla ja tammenterhoilla parkittiin materiaalia, alunoitiin, puretettiin, poistettiin aluna ja kiinnitettiin puretusaine. Värjäysvaiheessa uutteeseen lisättiin härän tai pässin verta, jonka jälkeen vyyhdin annettiin valua ennen pesua. Öljyä tai saippuaa lisättiin, jotta väri saatiin kirkastettua. Viimeistely tapahtui tinasuolaa lisäämällä ja sitten pesemällä puuvillaa kiehuvassa saippuavedessä. Värjäysmenetelmä oli yleinen vielä 1800-luvun alkupuoliskolla; vuosisadan loppupuoliskolla synteettisen alitsariinin käyttö oli vähitellen johtanut värimataran viljelyn loppumiseen ja tehnyt turkinpunaisen valmistuksesta yksinkertaisempaa. Värjäämistä helpotti myös se, että kemistit keksivät, millä tavoin väri kiinnittyi puuvillaan ja värjäämistoimenpiteet vähentyivät alunperin noin kahdestakymmenestä eri vaiheesta kuuteen.

Tekstissä Remarks made on a Journey through the Southern Provinces of the Russian Empire in the Years 1793 and 1794 P. S. Pallas kuvaa Astrakhanin lähettyviltä "erään valmistusprosessin, jolla on huomattava merkitys tälle maalle, mutta joka on pitkään pysynyt salaisuutena". Kolmiviikkoisen prosessin kuvailu muistuttaa turkinpunaisen valmistusohjetta: "Tietty määrä puuvillalankaa valmistellaan yleensä värjäämistä varten lauantaisin seuraavalla tavalla: Se liotetaan ensin kalanrasvassa, joka on aiemmin kyllästetty soodan suolaliuoksella, jota kutsutaan kalakariksi; tässä tilassa se jätetään kasaan seuraavaan maanantaihin asti, jona aikana se kuumenee huomattavan kuumaksi. Maanantaina lanka huuhdellaan, kuivataan ja upotetaan uudelleen rasvaemulsioon; ja tiistaina tämä prosessi toistetaan kolmannen kerran, minkä jälkeen se ripustetaan kuivumaan. Viikon neljänä seuraavana päivänä se liotetaan toistuvasti uuteen kalakar-liuokseen." Tämän jälkeen kuvataan langan värjäys oliivinvihreäksi fustiikilla (peruukkipensas, Cotinus coggyria). Kuivaamisen, pesemisen ja toisen kuivaamisen jälkeen se värjätään punaiseksi krapilla (Rubia tinctorum): krappia otetaan saman verran kuin värjättävä materiaali painaa (tai hieman vähemmän) ja se keitetään veressä. Kun väriliemi on keitetty, lanka upotetaan valmisteeseen ja annetaan kiehua liemen kanssa. Värjäämisen jälkeen lanka upotetaan emäksistä lientä sisältäviin ruukkuihin ja annetaan kiehua hiljalleen, samalla kun yli kiehuva ja astian reunaan kiinnitettyä pientä kourua pitkin pois valuva neste korvataan jatkuvasti uudella soodaliuoksella. Lopulta lanka vielä pestään ja kuivataan. Pallas huomauttaa: "Väitetään, että turkkilaiset päättävät prosessinsa liottamalla värjättyä lankaa uudelleen öljyssä antaakseen sille kauniimman värin ja kiillon sekä lisätäkseen sen painoa: tässä tilassa se puristetaan ja annetaan kuivua. He käyttävät yleisesti oliiviöljyä kalanrasvan sijaan, mutta yleensä kaikki öljyt tai nestemäiset rasvat, jotka muodostavat saippuamaisen massan soodaliuoksen kanssa, sopivat tähän värjäysprosessiin." Pallas huomauttaa myös, että peruukkipensaan (Cotinus coggyria) lehdet tuodaan Kizljarista (kaupunki Kaukasiassa Dagestanin pohjoisosassa lähellä Tšetšenian rajaa), ja ilman sitä väristä tulee vaaleaa punaista, eikä lainkaan kestävää.

Myös Tooke (1801) kuvailee Venäjän keisarikuntaa ja sen luonnonvaroja käsittelevässä kirjassaan, kuinka monimutkaisella tavalla armenialaiset värjäsivät puuvillalankaa punaiseksi Astrakhanissa - kuvaus on hyvin samanlainen kuin Pallaksen, ja lopussa ketomansa lopussa Tooke viittaa, että kyseessä olisi nimenomaan turkinpunainen: by which it then quires that beautiful deep red so particularly admired in the turkish yarn.. Tooke itseasiassa viittaa tekstissään Pallasin tekstiin, mutta hänen kuvauksensa kuitenkin poikkeaa joiltain osin Pallasin kuvauksesta.
Tooken mukaan krappi hankittiin Ghilanista ja Terekin ympäristöstä, missä se kasvoi villinä. Krappijuuret laitettiin maahan upotettuun tiiliuuniin, joka lämmitettiin erittäin kuumaksi ja peitetään maalla. Juuria pidettiin uunissa 2-3 päivää, kunnes se oli täysin kylmennyt, jonka jälkeen ne levitettiin auringossa kuivattamista varten. Kuivat juuret jauhettiin jauhoksi hevosmyllyssä; sama tehtiin myös peruukkipensaan (Cotinus coggygria) lehdille, joita käytetään värjäyksessä. Näiden lisäksi värjäykseen tarvittiin väriomenoita (Quercus infectoria), alunaa, soodaa ja belugasta (kitasampi), sammesta tai kuhasta saatua kalanrasvaa.
Puuvillalanka valmistettiin värjäämiseen huuhtelemalla se ensin puhtaaksi juoksevassa joessa ja kuivattamalla se sitten seipäillä. Kun se oli kuivunut, se asetettiin yöksi ammeeseen ja sen päälle kaadettiin kalanrasvaa, kunnes se oli kokonaan peittynyt. Aamulla se ripustettiin seipäiden päälle koko päiväksi, ja tätä toistettiin viikon ajan. Lopulta lanka huljutettiin jälleen joessa puhtaaksi ja kuivatettiin.
Lankojen rasvapesun jälkeen ne puretettiin tanniinien ja alunan kanssa. Ensin peruukkipensaan (Cotinus coggygria) jauhettuja lehtiä keitetään kuparikattilassa, ja jonkin ajan jälkeen joukkoon lisättiin väriomenoita (Quercus infectoria) ja liemi keitettiin uudelleen, jolloin se muuttu sameaksi ja likaiseksi. Joukkoon lisättiin aluna, joka suli välittömästä. (Tooken mukaan sekä alunaa että väriomenoita piti olla viisinkertainen määrä puuvillaan nähden.) Liemi kaadettiin pieniin mortteleihin tai puukulhoihin samanaikaisesti lankojen kanssa. Seoksen annettiin olla niin kauan, että koko liemi oli imeytynyt lankoihin täysin. Käsittelystä jäi lankoihin vaaleankeltainen väri.
Jotkut valmistivat seoksen vain väriomenoista (Quercus infectoria) ja alunasta, jotka erikseen keittämisen jälkeen yhdistettiin puretusastiaan, jossa värjättävä puuvilla asetettiin 1-1½ tunniksi. Näin käsitellystä langasta tuli likaisen punertava.
Värjäys suoritettiin suurissa kaukaloissa, joihin hienoksi jauhettu krappi siroteltiin. Sen jälkeen kaukaloihin kaadettiin lampaan verta, johon krappi sekoitettiin hyvin ja jätettiin sitten seisomaan muutamaksi tunniksi. Näin käsitelty krappi keitettiin puhtaassa vedessä (krappia otettiin painonsa verran yhtä paljon kuin värjättävää puuvillaa). Krappiliemen keittämisen jälkeen sammutettiin tuli kattilan alta ja esikäsitelty puuvilla laskettiin väriliemeen. Ensimmäisen värjäyksen jälkeen punainen oli vielä "liian likaista", joten kun se oli kuivunut, se laitettiin uudelleen väriliemeen ja sitä keitettiin voimakkaalla tulella kolme tuntia.
Värjäämisen jälkeen lanka poistettiin väriliemestä ja kuivattiin, huuhdottiin joessa ja kuivattiin uudelleen. Tämän jälkeen se vielä käsiteltiin soodalla, kolakar, jota käytettiin puolet puuvillan painosta: langat laskettiin erityisiin saviastioihin ja soodalientä kaadettiin niihin, kunnes ne olivat täynnä. Astia suljettiin rievuilla ja sitä pidettiin tulella vuorokauden ajan, ja siitä nouseva höyry kerääntyi riepuihin punaisina pisaroina. Keittämällä väri kirkastui ja imeytyi lankoihin ja kaikki lankaan tarttunut rasva liukeni siitä. Lopulta se vielä kerran huuhdeltiin vedessä ja kuivattiin.

---

Englannissa turkinpunaista valmistettiin sekä oman maan tarpeisiin että ulkomaankauppaa varten. Turkinpunaista valmistavissa tehtaissa työ oli raskasta ja päivät pitkiä. Yleensä päivät kestivät 12 tuntia ja tehtaassa oli kuuma. Noin puolet työntekijöistä oli naisia ja lapsia. Suurin osa turkinpunaisella värjätyistä tuotteista viestiin ulkomaille - ei vain Eurooppaan, vaan päämarkkina-alueena oli Intia ja Malesia. Tämä on mielenkiintoista: Britanniasta vietiin turkinpunaisella värjättyjä kankaita maihin, joista tekniikka oli alun alkaen kotoisin. Britannialla oli kuitenkin etunaan kehittynyt teollisuus: se pystyi valmistamaan tekstiilejä suurella volyymilla ja kilpailemaan siksi hinnalla.

Aluksi osattiin valmistaa vain yksivärisiä tekstiilejä, mutta vuonna 1810 kehitettiin tapa, jolla saatettiin tehdä kuvioita. Käytettävien värien määrä oli rajallinen: kromikeltainen, preussinsininen, sinipuusta (Haematoxylum campechianum) saatu musta ja vihreä, jota saatiin sekoittamalla sinistä ja keltaista. Kankaan kuviointi ei ollut helppoa, koska väri kiinnittyi nopeasti; 1800-luvun alkupuolella kuvioiden tekemiseen käytettiin erilaisia valkaisuaineita.

Turkinpunainen oli alunperin tietyllä värjäystekniikalla värjätyn tekstiilin nimi: turkinpunainen kangas oli kuulu kirkkaista ja monimutkaisista kuvioistaan. Turkinpunaisia värjäyskuvioita kutsuttiin englanninkielisessä maailmassa nimellä redworks. Värjäyskuvioita käytettiin pääasiassa puuvillan koristeluun. Tekniikka kulkeutui Amerikkaan saksankielisen väestön mukana. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kuviointitekniikka oli hyvin suosittua Pohjois-Amerikassa. Kaupoista saattoi ostaa valmiita kuvioita yhdellä sentillä (josta termi penny squares). Kun puuvillaan tarttuvien värien määrä kasvoi, turkinpunaisen merkitys kuvioinnissa laski.

1800-luvun loppupuolella alettiin nopeasti valmistaa uusia synteettisiä punaisia värejä, joiden valonkesto oli kuitenkin aivan onneton, eikä niistä ollut kilpailijaa turkinpunaiselle. Vuonna 1914 kehitettiin kuitenkin uusi väri: Naphthol AS, jolla saatiin yhtä kirkkaita ja kestäviä punaisia kuin turkinpunainenkin oli. Ensimmäinen maailmansota esti värin leviämisen, mutta 1920-luvulla turkinpunaisesta tuli tarpeeton. Seuraavalla vuosikymmenellä turkinpunaisen valmistus loppui lähes kokonaan.

Nimiä

Turkinpunaisen nimi on tullut sitä, että värjäysmetodia käytettiin perinteisissä turkkilaisissa matoissa tai koska turkinpunaisen valmistusmetodi kulki Eurooppaan Turkin kautta. Turkinpunainen oli suosittu ja kallis väri. Suosittu siksi, että turkinpunaisella värjätty kangas oli laadukasta: väri ei haalistunut pestessä eikä auringonvalolle altistuttuaan. Kallista siksi, että värjäysmetodi oli monimutkainen ja aikaavievä.

Turkinpunaöljy on sulfinoitua risiiniöljyä, jota aikanaan käytettiin puuvillakuitujen peittaukseen turkinpunavärjäyksessä.

Muuta

Turkinpunaisella tarkoitataan myös punaista rautaoksidipigmenttiä

Muinaiset kreikkalaiset valmistivat purppuraa mataran juurista ja kutsuivat sitä turkkilaiseksi punaiseksi.