-

Sinkkivalkoinen

permanenttivalkoinen, metallisinkkivalkoinen, lumivalkoinen, kiinanvalkoinen

[englanti zinc white, Chinese white, absolute white, chemical wool, permanent white, philosophic wool, silver white, snow flowers, snow white, zinc oxide, zinc flowers, white China · saksa Schneeweiss, Zincweiss, Chinesischwei, Ewigwei, Pergamentwei, Zinkblte · hollanti zincwitt · manksi bane sink · ranska blanc de zinc, blanc de neige · italia bianco di zinco · espanja blanco di zinc, oxido zinc · katalaani blanc de zinc · unkari cinkfehr, horganyfehr cink-oxid · kreikka kadmeia, kadmia; pompholyx · iana pholosophica ]

[PW4, CI 77947]

Sinkkivalkoinen on sinkkioksidia. Se on synteettinen epäorgaaninen pigmentti, puolipeittävä kylmä valkoinen, jolla on erinomainen valonkesto. Se kuivuu hyvin hitaasti, minkä vuoksi sitä ei suositella pohjamaalaukseen. Pigmentti on myrkytön normaaliväri ja yleinen kaikenlaatuisissa taidemaaleissa.

HUOM! Sivulla olevat reseptit ovat vanhoja ja saattavat sisältää myrkyllisiä aineita. Reseptit ovat esillä vain kuriositeettina, eivät toteuttamista varten!

Keinotekoinen lumi

Laimea dekstriiniliuos tehdään valkoiseksi sekoittamalla siihen sinkkioksidia (sinkkivalkoista). Tätä seosta sivellään esim. joulukuusen oksille ja se näyttää varsinkin tulen valossa oikealta lumelta.
Kotikemistin reseptikirja (WSOY, 1956)

Sinkkioksidi (ZnO), saadaan polttamalla sinkkiä 300 asteessa tai hapettamalla sinkkihöyryjä ilmassa. Valmistusta polttamalla sinkkiä metallimuodossa kutsutaan ranskalaiseksi prosessiksi; valmistusta sinkkimalmista jalostamalla kutsutaan suoraprosessiksi tai amerikkalaiseksi prosessiksi. Metallisinkkivalkoinen on puhtaampaa kuin sinkkimalmeista saatu. Puolittain peittävä, erinomainen valonkesto. Jotkut sinkkivalkoiset ovat hyvin transparentteja ja muihin valkoisiin verrattuna sinkkivalkoisella ei ole kovin suurta värjäysvoimaa. Sinkkivalkoinen on kylmin valkoinen. Guassi- ja temperavärinä suurempi peittovoima kuin öljyvärinä. Kuivuu hitaammin kuin monet muut värit - öljyväreissä se on haittapuoli, koska kaikkien värien tasainen kuivuminen estää halkeilua.

Rikkivety ei mustuta sinkkivalkoista kuten lyijyvalkoista, mutta aiheuttaa kuitenkin kemiallisen reaktion: silloin syntyy valkoista rikkisulfidia. Ennen monet taidemaalarit käyttivätkin lyijyvalkoista pohjaksi ja värien kuivuttua maalasivat sinkkivalkoisella päälle.

Värisekoituksissa kuitenkin sinkkivalkoisen väriteho heikkenee hieman. Jos sinkkivalkoista kuumentaa, se muuttuu keltaiseksi, mutta palautuu jäähdyttyään jälleen valkoiseksi. Puhdas sinkkivalkoinen ei kellastu.

Soveltuu sekoitettavaksi muihin väreihin, mutta vesiväreissä heikentää tervaväriaineiden kestoa. Preussinsininen voi kadottaa sinkkivalkoisen vaikutuksesta värinsä... mutta saa sen pimeässä takaisin.

Vaikka sinkkivalkoista käytetään edelleen, se ei ole monelle taiteilijalle ykkösvalinta. Sinkkivalkoisen ja titaanivalkoisen (PW6) sekoitukset ovat suosittuja: sekoituksessa sinkkivalkoinen estää titaanivalkoiselle tyypillisen sienimäisen maalipinnan syntymisen ja vähentää sen kellastumista öljyssä, ja titaanivalkoinen puolestaan lisää seokseen peittovoimaa.

Historia

Sinkki kuvattiin alkuaineena vasta 1746, mutta jo keskiajalla sinkkioksidia käytettiin lääkkeenä nimillä nihil album ja nix album. Alkemistit tunsivat sinkkioksidin nimellä nix alba. Sinkkioksidi on tunnettu myös nimillä philosopher's wool (lana philosophica, pompholyx, flowers of zinc, calx of zinc (flores seu calx zinci).

Sekä sinkkioksidin että sinkkioksidipigmentin ja -maalin ensimmäisestä valmistajasta on sekalaista tietoa. Yleisimmän käsityksen mukaan Hellot valmisti sinkkioksidia 1735. Joidenkin tietojen mukaan Henkel valmisti ensimmäisenä puhdasta sinkkioksidia 1421, joidenkin tietojen mukaan saksalainen kemisti Margraaf valmisti sitä 1746 ja 1758 Champion alkoi tuottaa sitä. Joidenkin lähteiden mukaan pigmentti kehitettiin 1751; joidenkin mukaan pieniä määriä sinkkivalkoista valmistettiin maalauskäyttöön 1780 (Courtois, Dijon, Ranska) tai 1782 (Guyton de Morveau [L'Acadmie de Dijon, Ranska] oli sitä mieltä, että sinkkiokdisilla voitaisiin korvata lyijyvalkoinen). Yleisesti sinkkivalkoisen maalin esittelyvuotena pidetään vuotta 1782. On joitakin mainintoja siitä, että yksittäiset taiteilijat valmistivat sinkkivalkoista maaliaineeksi jo 1700-luvulla, mutta sitä ei ole löydetty ennen 1800-lukua maalatuista teoksista.

Alunperin metallista sinkkimalmia mainattiin Intiasta ja Kiinasta. Tuotanto Euroopassa alkoi laajamittaisena heti, kun sinkkiä tämän mantereen kamaralta löytyi. Sinkkioksidin valmistamisen patentit (1794 + 1796) sai Englannissa lähellä Liverpoolia Harringtonsisa asuva värinvalmistaja John Atkinson.

Vaikka sinkkivalkoista olisikin ehkä käytetty lyijyvalkoisen sijaan ennen 1800-luvun puoltaväliä, sillä ei kuitenkaan ollut suurta merkitystä taiteilijavärinä. Taiteilijat eivät huolineet käyttöönsä sinkkivalkoisen ensimmäisiä versioita. Vuonna 1834 lontoolainen Winsor&Newton esitteli sinkkivalkoisen vesivärin, jota myytiin nimellä "kiinanvalkoinen" (Chinese white) - nimi viittaa edelleen kaikkin vesivärien sinkkivalkoisiin väreihin (kiinanvalkoiseksi kutsutaan joskus myös liuskevalkoista). Winsor & Newtonin sinkkivalkoinen oli kuumennettu paljon korkeammassa lämpötilassa kuin 1700-luvun lopun sinkkivalkoiset. Uusi valkoinen herätti ihastusta, sillä se ei kellastunut rikkipitoisten värien rinnalla kuten lyijyvalkoinen oli tehnyt, ja siitä tuli nopeasti suosittu.

Vaikka joidenkin tietojen mukaan öljyvärimaalaukseen sinkkivalkoinen kelpuutettiin öljyväriksi vasta 1900-luvun alkupuolella, on kerrottu, että jo vuonna 1844 pariisilainen LeClaire esitteli parempilaatuisen sinkkivalkoisen, joka soveltui öljymaalaukseen. LeClaire jauhoi sinkkioksidin unikonsiemenöljyyn (joka oli valmistettu nopeasti kuivuvaksi keittämällä sitä pyrolusiitin kanssa). Seuraavana vuonna väriä tuotettiin jo suurella volyymillä.

Suomeen sinkkivalkoista alettiin tuoda viimeistään 1919, jolloin AB Svenska Metallverken alkoi tuoda unkarilaisella lisenssillä valmistettua sinkkivalkoista Suomeen. Suomen Sinkkivalko Oy perustettiin 1933. Tehtaan valmistama ensimmäinen Smelting-sinkkivalkoinen ei herättänyt luottamusta, mutta 1935 laatua parannettiin ja nimi suomennettiin: Siva-sinkkivalkoinen meni hyvin kaupaksi.

1900-luvun puolessavälissä sinkkivalkoisen hienous ilmaistiin Suomessa erilaisin leimoin: punaleima oli karkeampirakeista, valkoleima hienointa ja kevyintä ja siihen väliin sijoittui vihreäleima. Karkearakenteisin oli öljymaalauksessa peittävin, mutta hienojakoisemmalla satiin aikaiseksi kiiltäviä pintoja.

Käyttö

Käytetään mm. öljy-, alkydi- akryyli-, guassi-, tempera- ja vesiväreissä sekä pastelleissa. Ei sovellu kalkkimaalaukseen. Sinkkivalkeaa on käytetty myös hammaslääkärien ns. sinkkisementtiin.

Muuta

Sinkkivalkoinen on alkanut korvautua titaanivalkoisella.

Sinkkioksidi esiintyy Pohjois-Amerikassa sinkiittinä, punasinkkimalmina. Huoneen lämmössä sinkkioksidi on valkoista, mutta 500 asteeseen kuumennettaessa muuttuu keltaiseksi.

Katso: alkuaineet: sinkki

Lähteitä / lukemista

Pereira, Jonathan The elements of materia medica and therapeutics. Longman, Brown, Green, and Longmans, Lontoo 1854
Seymor, Pip The Artist's Handbook. Grange Books, Arcturus Publishing Limited, Lontoo 2003
Takala, Antti Suomen väriteollisuus: Suomen väriteollisuuden koko kuva vuoteen 2002. Väriteollisuusyhdistys, Tammer-paino, Tampere 2003
The Oxide of Zinc as Paint. Scientific American 8, 10.11.1849
Pulverized Zinc as a Protective Pigment Manufacturer and builder 9, 1876
Coloriasto.net / Sinkkivalkoinen t. sinkkioksidi