-

Smaltti, keisarinsininen, kobolttilasi, sinilasi, zafferi, kalilasi, saksinsininen

[englanti smalt, smaltino, blue glass, cobalt glass, Dumont blue, Hungary blue, imperial blue, escelle blue, eschel, king's blue, royal blue, saxon blue, starch blue, zaffer / zaffre · ruotsi smalt · saksa Schmalte, Smalte, Schmelzblau, Azurblau, Königsblau, Streublau, Zaffer · ranska bleu d'email, bleu de smalte, email bleu · latina vitrum, zaffro, silis cerulean · espanja esmalte, sasre · italia azzurro di smalto, blu di Smalto · unkari smalto · puola smalta · japani hana konjo · iran lājavard-e farangī ]

Smaltti-sana tulee saksankielisestä sanasta schmelzglas, lasisulate.

Syvänsininen [PB32, CI 77365]

Aikanaan käytetty keraaminen pigmenttiväri (kobolttisilikaatti; kaliumkobolttisilikaatti K2CoSi3O8 tai SiO2 · K2O · Al2O3 · CoO), kivennäisväri.

Ei valonkestävää, ei normaaliväri. Läpikuultavaa, heikko värjäysvoima.

Smaltin koostumus voi vaihdella huomattavasti saantipaikan ja valmistustavan mukaan, eikä sillä ole yksittäistä kemiallista kaavaa. Smaltti saattaa sisältää runsaastikin epäpuhtauksia kuten bariumia, kalsiumia, magnesiumia, rautaa, mangaania, nikkeliä...

Smaltti on potaskalasia (kalilasia), johon on lisätty valmistuksen aikana vaihteleva määrä kobolttia: valmistetaan sulattamalla pasutettua kobolttimalmia kvartsihiekan ja potaskan kanssa. Smaltti syntyy, kun syvänsininen kalilasi (kobolttilasi) jauhetaan hienoksi. Joidenkin tietojen mukaan smaltti valmistettiin kuumentamalla ja jauhamalla kobolttimimineraalia, joka sitten kaadettiin sulatettuun lasiin, joka muuttui siniseksi. Kylmään veteen kaadettuna lasista siitä muotoutui pieniä rakeita, jotka myöhemmin jauhettiin smalttipigmentiksi.

Pohjoisessa kobolttimalmit sisälsivät muutakin ja pasuttaessa haihtui paljon mm. arsenikkia. Koboltti-, nikkeli- ja rautaoksidit sulatettiin yhteen ja niin saatu lopputuote (zaffre, zaffera) myytiin keramiikoille ja lasintekijöille. Jäljelle jääneitä aineita käytettiin potaskan sijaan, jolloin saatiin aikaiseksi violetti sävy.

Smaltin rakenne vaihtelee kohtalaisen hienosta karkeaan. Pigmentin voimakkuuteen vaikuttaa sen hienojakoisuus sekä siinä olevan koboltin määrä.

Historia

Smalttia pidetään egyptinsinisen tai fritan kehiteltynä muotona. Arvellaan, että ensimmäiset smalttivärit olivat kuparivärejä: kobolttia on löydetty useiden muinaisten keramiikkapalasten joukosta ja kuparisinisten epäpuhtauksina. Joidenkin lähteiden mukaan smaltin keksi eräs böömiläinen lasinpuhaltaja, Christoph Schrer, 1500-luvulla, mutta tosiasiassa sitä käytettiin varmasti maalauksessa jo aiemminkin - tiedot smaltin varhaisimmasta käytöstä ovat epäselviä. Jo egyptiläisillä oli käytössään jonkin asteista kobolttisinistä. Kerrotaan, että raaka-aine tuotiin Egyptiin Persiasta. Tummaa zaffraa voitiin käyttää niin lasivärinä kuin värjäykseenkin. Silti kobolttimineraaleista saatujen pigmenttien käyttöä on yleensä pidetty pohjoisten maiden keksintönä.

Aiemmin käytetty smaltin nimitys Zaffer tuli "safiirista", sinisestä korundikivestä. Teoksessa De subtilitate (käsittelee mm. optiikkaa, mekaniikkaa ja kemiaa), Hieronymus Cardano viittaa zaphera -aineeseen, maahan, joka värjää lasin siniseksi. Jotkut pitävät smaltin ensimmäisenä kuvaajana Borghinia (vuonna 1584). Toisaalta - nimitykset voivat olla harhaanjohtavia: jonkin aikaa sen jälkeen, kun koboltti oli keksitty, siitä käytettiin nimitystä smaltti tai zaffre (zaffer). Alunperin smaltilla tarkoitettiin kaikkia lasipohjaisia maalaukseen tarkoitettuja pigmenttejä - minkä tahansa värisiä. Vuoden 1798 ruotsalainen sanakirja kuvaa smaltin kobolttilasinokdisiksi. Joidenkin lähteiden mukaan kemistit tajusivat jo 1600-luvun lopulla, että nimenomaan koboltti (eikä kupari kuten aiemmin oli luultu) oli zafferin perusosa. Todennäköisemmin nimenomaan ruotsalainen kemisti G Brandt osoitti 1735, että värin aikaansaaja (vismutin sijaan) oli koboltti, jota hän kutsui nimellä cobalt rex. Brandt myös eristi metallin seitsemän vuotta myöhemmin. Mutta vielä esim. 1911 painetussa sanakirjassa (Encyclopedia 1911) kerrotaan, että värin aiheuttaja on kupari.

Firenzeläinen pappi ja kemisti Antonio Neri viittasi L'arte vetraria -kirjassa (Firenze 1612, 1661, Milano 1817) mm. smaltin valmistukseen. (Kirjan englanniksi ja latinaksi kääntänyt ja kommentoinut englantilainen fyysikko ja alkemisti Christopher Merret huomautti, ettei Neristä löytynyt juuri lainkaan tietoa, mutta kuintenkin tiedetään, että hän matkusteli paljon ja matkoillaan tutustui mm. lasinvalmistukseen. Kirjassaan hän kuvaakin hyvin yksityiskohtaisesti lasin valmistusta ja värjäämistä). Merret uskoi smaltin koostuvan vielä pääasiassa kuparista ja hiekasta ja uskoi sinisen värin johtuvan nimenomaan kuparista. Saman kirjan saksantaja, alkemisti Johann Kunckel (n. 1630 - 1702; hänen sanotaan keksineen myös rubiinilasin) tunnisti koboltin ja selitti zafferijauheen valmistamisen raakamineraalista kalsinoinnin ja arsenikkihaihduttamisen avulla.

Kunckel painotti, että Euroopan maista Saksissa valmistettiin laadukkainta smalttia. Persia oli koboltin vientimaista tärkein: sieltä vietiin kobolttia Kiinaan ja Japaniin saakka silkkitietä pitkin. Toiseksi suurinta kobolttikauppaa piti käsissään Saksin hallitsija Augustus (1500-luvulla), joka päästi markkinoille vain paraslaatuisen smaltin ja nosti sillä tavoin sekä hintaa että kysyntää. Jo Paracelsus (Theophrastus Bombastus von Hohenheim, 1493-1541) mainitsi ohimennen koboltin: arvottoman ja ongelmallisen mineraalin, jota löytyi suurissa määrin Saksin ja Böömin rajamailta - termin 'koboltti' mainitsi jo Basilius Valentinus 1300-luvulla ja myöhemmin Georgius Agricola (1494-1555).

Saksi käytännössä hallitsikin Euroopan smalttikauppaa 1700-luvulla, vaikka smalttia valmistettiin myös Böömissä. Tästä kertoo mm. smaltin nimi "saksinsininen" (Saxon blue). Saksinsinisen käyttö levisi etenkin lasin värjäämisen kautta - Venetsian lasinpuhaltajat käyttivät smalttia työssään 1600-luvulle saakka.

1700-luvun loppuun mennessä Saksassa ja Englannissa oli opittu valmistamaan tätä lasisinistä väriä, mutta englantilaista smalttia pidettiin laadultaan huonompana kuin saksalaista. Kun bristolilainen liikemies William Cookworthy hankki jälleenmyytniyksinoikeudet saksalaiseen smalttiin ja toimitti sitä englantilaisiin lasinvalmistamoihin, tuloksena oli uutta sinistä lasia, Bristol blue glass. Bristolista tuli smaltin tärkeä kauppapaikka Englannissa ja tuo sininen lasi on edelleen kaupungin tärkeä "tavaramerkki".

Kiinassa smalttia käytettiin pigmenttinä jo 1000-1200-luvuilla. Euroopassa smaltin käyttö pigmenttinä alkoi renessanssiaikaan: väri oli luultavimmin yleisesti saatavilla Euroopassa 1500-luvulla (tai jopa jo 1400-luvulla), jolloin sen tekotavan tunsivat useimmat keraamikot, metalli- ja lasimestarit. Mm. Vermeer, Bruegel ja da Vinci käyttivät pigmenttiä maalauksissaan. Venetsiassa, Muranon saarella, sijaitsi tuolloin lasitehtaita, joissa oli ajan parhaiten kehittynyt lasiteollisuus ja joissa myös lasipigmentin valmistus osattiin.

Joidenkin lähteiden mukaan smalttia käytettiin paljon mm. eteläamerikan taiteessa 1600- - 1700 -luvuilla (Mateo Pisarro, Prez Holgun), mutta toisten lähteiden mukaan sitä ei tunnettu lainkaan Amerikoissa ennen 1800-lukua.

Smaltin ongelmina oli sen epätasaisuus, eikä se myöskään sekoittunut hyvin öljyyn. Smaltin harmaantuminen valmiissa maalauksessa oli ongelma, joka tunnettiin jo varhain. Siinä oli myös kohtalaisen paljon epäpuhtauksia. Toisaalta: smalttia myös arvostettiin öljyvärinä, koska koboltti kuivui melko nopeasti - sitä sekoitettiin usein pigmentteihin, jotka kuivuvat hitaammin nopeuttamaan maalin kuivumista. Pigmenttikäyttö jatkui 1700-luvun puolenvälin tienoille, jonka jälkeen sitä käytettiin vain harvoin. Toisaalta, joidenkin tietojen mukaan smaltin arvo oli korkeimmillaan ennen keinotekoisen ultramariinin keksimistä 1800-luvun alkupuolella, jolloin smalttia myös tehtiin paljon. Myös Preussinsinisen ja kobolttisinisen sanotaan syrjäyttäneen smaltin. Nykyään sitä löytää hyvin vähissä määrin, lähinnä keramiikasta ja esim. kylttimaalareiden materiaaleista.

Nimiä

Smalttia on markkinoitu karkeusasteesta riippuen eri nimillä (esim. 1600-1700-lukujen starch blue; mail, Streublau, couleur, Eschel, Zafferblau).

Smalttivioletti (engl. smalt violet , it. violetto di smalto) jauhettua lasia, joka on värjätty mangaanioksidilla. Huono peittävyys. Voidaan käyttää fresko-, tempera- ja öljymaalauksessa.

Smalttivihreä (engl. smalt green, it. verde di smalto) jauhettua lasia, joka on värjätty kupari- tai kromioksidilla vihreäksi.

Zaffer / zaffre on valmistettu osittain samoilla menetelmillä kuin smaltti. Eschel on yksi smaltin variaatio.

Käyttö

Soveltuu parhaiten lasin ja emalin värjäämiseen. Maalaustarkoituksessa smaltti soveltuu parhaiten vesipohjaisiin medioihin ja frescomaalaukseen, öljyväreissä värin voima latistuu ja se saattaa muuttua. Öljyväreissä smaltin oma sävy saattaa kokonaan kadota. Värinpysyvyyttä on paranneltu lyijyvalkoista lisäämällä.

Muuta

Saxon blue on myös indigokarmiinin yksi nimi.

Lähteitä / lukemista

Ball, Philip Bright Earth. The Invention of Colour. Penguin Books, Lontoo 2002
Finlay, Victoria Colour. Travels throught the Paintbox. Sceptre; Hodder and Stoughton, Lontoo 2002
Järvelä, J Maalarin aine- ja ammattioppi. WSOY, Porvoo 1956
Seymor, Pip The Artist's Handbook. Grange Books, Arcturus Publishing Limited, Lontoo 2003

Why Have Murillo’s Skies Turned Grey? Researchers Find Key to Pigment Fading ScienceDaily (May 19, 2011) [20V2011]
Conservation Science: Smalt (Conservation TATE) [20V2011]