-

napolinkeltainen, antimonikeltainen (neapelinkelta)

[englanti Naples yellow, antimony yellow, brilliant yellow, jaune brilliant · ranska Jaune d'antimoine, jaune de Naple, jaune de Naples · saksa Antimongelb, Bleiantimongelb, Neapelgelb, Pariser gelb · hollanti napelsgeel · espanja amarillo de Npol · italia giallo de Napoli · latina luteoleum neapolitanum · tsekki Neapolsk zlut · venäjä neapolitanskaja zoltaja · puola zlcie neapolitaska · giallorino, giallolino]

[PY41, CI 77588, CI 77589]

Lyijyantimonaatti tai lyijyantimonaattista lyijyä.
Pb(SbO3)2
Pb(SbO4)2
Pb3(SbO4)2
Pb2Sb2O7
PbSb2O5
PbO · Sb2O5 (+ZnO +BiO)

Alkujaan napolinkeltainen sisälsi lyijyoksideja, mutta myöhemmin ne korvautuivat lyijynitraateilla. Synteettinen epäorgaaninen väriaine, joka syntyy korkeassa lämpötilassa. Raskas ja tiivis pigmentti. Aidon värin peittokyky on hyvä, mutta värjäysvoima on heikko. Väri tummuu ilman vaikutuksesta. Myrkyllinen. Normaaliväri.

Sävyjä on ollut useita. Nykyään napolinkeltainen viittaa useimmiten vaaleanpunertavaan keltaiseen - monet luokittelisivat itse värin jonnekin vaaleanpunaisen ja ruskean rajamaastoon.

Järvelän 'Maalarin aine- ja ammattioppi' vuodelta 1956 kertoo, että 'neapelinkelta on kestävimpiä kirkkaankeltaisia maalivärejä. Peittokyky öljyyn sekoitettuna on erinomainen, samoin sekoitussopivaisuus kaikkien muiden maalivärien kanssa.' Napolinkeltaista on aiemmin valmistettu noin kuutta eri sävyä tumman- ja vaaleankeltaisesta, vaaleanpunertavaan ja vihertävään.

Nykyään on myöskin myynnissä keinotekoisesti sekoitettuja, koostumukseltaan erilaisia, mutta muuten samanvärisiä keltaisia. Nykyään saatava napolinkeltainen on usein lyijyvalkoiseen tai titaanidioksidiin perustuvien väriaineiden sekoitus. Sitruunankeltainen napolinkeltainen on valmistettu lisäämällä siihen sinkkiä; väri ruskettuu seinämaalauksissa. Ennen myytyihin punertaviin napolinkeltaisiin on sekoitettiin usein mm. tervaväriaineita tai mönjää, jolloin napolinkeltaisen laatu heikkeni.

Napolinkeltaiseksi on kutsuttu myös lyijymonoksidia.

historia

Pigmentin historia on hämärä. Vastaavanlaisia väriaineita (lyijyn ja antimonin yhdistelmiä), joissa myös oli sinkki- ja vismuttioksideja, käytettiin mm. Babyloniassa ja Assyriassa keltaisten keramiikkalasitteiden valmistuksessa n. 600 eaa - sitä on kerrottu löytyneen babylonialaisista tiilistä. Muinaisessa Egyptissä napolinkeltaista käytettiin lasin värittämiseen ja keramiikkalasitteisiin.

Sanotaan, että keltaista, Vesuviuksen aikaansaamaa mineraalia löytyi Napolista ja siksi se sai nimen napolinkeltainen. 'Napolinkeltaisen' ensimmäinen kirjoitettu napolinkeltaisen kemiallinen kaava on vuodelta 1758. Joidenkin tietojen mukaan keinotekoisesti tehtyä napolinkeltaista on tehty viimeistään 1400-luvulla (esimerkiksi Cenninon keskiaikaisessa maalausoppaassa giallorinon on uskottu viittaavan napolinkeltaiseen, mutta nykyään pidetään todennäköisenä, että se viittaa lyijytinakeltaiseen; Cipriano Piccolpasson on uskottu esittäneen napolinkeltaisen varhaisimmat teko-ohjeet 1550-luvulla kirjoitetussa kirjassaan Li tre libri dell'arte del Vasaio ja italaialaisen Passerrin sanotaan keksineen pigmentin Piccolpasson muistiinpanojen pohjalta). Joidenkin tietojen mukaan napolinkeltaista alettiin käyttää pigmenttinä 1600-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosisadalla sen käyttö alkoi yleistyä. Ensimmäinen tunnettu napolinkeltaisen kemiallinen kaava on jäljitetty vuoteen 1758.

Osa sekaannuksesta saattaa johtua siitä, että napolinkeltainen ja massicot sekä lyijytinakeltainen muistuttavan hyvin paljon toisiaan sekä koostumukseltaan että osittain myös väriltään. On huomattu, että monet taideteokset, joiden on luultu sisältävän napolinkeltaista, onkin todellisuudessa maalattu massicotilla tai lyijytinakeltaisella.

Joka tapauksessa 1700-luvulla napolinkeltainen tuli muotiin ja alkoi suuremmassa määrin korvata muita keltaisia, esim. paljon käytettyä massicotia. Vuosien 1750 ja 1850 välisenä aikana napolinkeltainen oli erittäin suosittu väri.

nimiä

Jaune brilliant -nimellä viitataan sekä napolinkeltaiseen että kadmiumkeltaiseen.

Suuri osa nykyään napolinkeltaisen nimellä myytävistä väreistä on jäljitelmiä, jotka eivät sisällä lyijyantimonia. Yksi tällainen on 'uusi napolinkeltainen', nikkelititanaattikeltainen (chrome titanium oxide 1946) [PBr24]

Ranskalainen napolinkeltainen on hieman harmahtavaa.

käyttö

Käytetään mm. öljyväreissä, kalkki- ja temperaväreissä, keramiikassa ja lasissa. Ei sovellu vesiväreillä käytettäväksi.

muuta

Katso myös: antimonikeltainen

Lähteitä / lukemista
Bonsdorff, W & Hintikka, S V & Katara, Pekka & Stigell, R V & Kauppi, Juho Tavarasanakirja. Kirja-osakeyhtiö Tieto, K. F. Puromiehen kirjapaino, Helsinki 1922
Järvelä, J Maalarin aine- ja ammattioppi. WSOY, Porvoo 1956